Auringon ensisäteet otin vastaan viiksitimalipaikalla. Näin ja kuulin monta, mutta vain yhtä naarasta pääsin kuvaamaan. Meren jää ruovikossa on petollista, olen sen ennekin kokenut. Nyt taas kostutin toisen kenkäni kylmällä vedellä, mikä merkittävästi hillitsi halujani mennä timalien perässä sisemmälle ruovikkoon. Kun aurinko katosi pian näyttäytymisensä jälkeen pilveen ja kostea jalka kylmeni, oli aika poistua timalipaikalta.

Auton lämpö riitti palauttamaan jalan toimintakunnon, joten retki jatkui. Merijäällä oli pilkkijöitä harvakseltaan, mutta kaivattuja verkkokalastajia ei nyt näkynyt. Lokkeja oli jäällä paljon - mukana vanha isolokki, mutta merikotkia ei näkynyt. Osin kylmenevän märän jalan, osin nousevan lämpötilan aiheuttaman jään jatkuvan rasahtelun pelottomana jäi odotus jäällä lyhyeksi.

Urpiaisparvi osui päivän kirkkaimpaan hetkeen. Maltillisella odottelulla pääsin kuvaamaan levotonta parvea oikein hyvissä olosuhteissa. Valitettavasti tuulen vauhdilla ajama matalalla roikkuva pilvirintama peitti valot ennen ilta-auringon valoja.

Sunnuntailta ei ole paljon kerrottavaa. Vietin kolme tuntia turhaan merikotkia odotellen paikalla, jossa viime talvena merikotkia oli jatkuvasti näkyvissä. Vuodet eivät tosiaankaan ole veljeksiä.

Viikon muiston vietin pimenevässä torstai-illassa pitkän metsätien päässä, jonne edes tyynessä pakkassäässä ei paljon sivilisaation melua kantautunut. Silloin oli vielä talvi. Talven tähän mennessä kovin pakkanen kipristeli tosissaan sormia kameraa säätäessäni. Tiesin ennestään paikalla olevan varpuspöllöreviirin. Vain lyhyen viheltelyn jälkeen pöllö vastasikin, mutta eri puolella tietä kuin missä kuu oli. Mietin juuri, kuinka saisin siirryttyä kuun ja pöllön linjalle, kun totesin toisen äänettömän varpuspöllön istuvan aivan tien vieressä kuu taustalla. Kuutamon hämyisessä valossa näky oli kerrassaan hieno. Pöllö istui paikallaan kauan. Sain tilaisuuden käydä kaikessa rauhassa läpi kaikki mahdolliset valotusvaihtoehdot, mutta yhdetäkään kuvasta ei tullut läheskään sitä, miltä pöllö ja kuu asetelma paljain silmin näytti. Ainoa ratkaisu hyvään kuvaan olisi ollut kaksoisvalotus, kuu ja pöllö erikseen valotettuina. Joka tapauksessa se ikimuistoinen hetki oli, kun kesken varpuspöllökuvauksen metsästä liukui iso vaalea siivekäs, kiersi kierroksen matalla pääni yllä ja jatkoi yhtä aavemaisesti metsään toiselle puolen tietä. Olisiko kameran rasahtelu kiinnostanut viirupöllöä?

The beginning of the year was like winters of old good days, but from Saturday onwards weather type seems to change again back to dark, grey, windy and wet. Luckily during Saturday we had some Sun.